Sain juuri luettua loppuun Kaija Koon omaelämäkerran.
Olen fanittanut Kaijaa siitä asti, kun naapurin Tuulin kanssa ahtauduimme samaan rengaskeinuun takapihalla ja lauloimme täyttä kurkkua ”Kuka keksi rakkauden”.

Kaijan tarina oli vauhdikasta luettavaa ja kuuluu jopa suomalaiseen yleissivistykseen, onhan Tinakenkätyttö lähestulkoon kansallisaarre. Mutta yksi luku tästäkin omaelämäkerrasta puuttui. Sen luvun nimi on ”suurimmat virheeni”.

Miksi elämäkerroissa päähenkilö yleensä esitetään koskemattomana sankarina? Toki kerrotaan myös kipeistä asioista ja vastoinkäymisistä, mutta niidenkin myötä päähenkilö on vain sisuuntunut, viisastunut ja vahvistunut. Ilman niitä koettelemuksia hän ei olisi nyt tässä kauniina, riettaana ja onnellisena.

Totuus kuitenkin on, että kaikki ei aina vahvista, vaan rikkoo ja jättää ihmisen särkyneemmäksi kuin ennen. Särö on se kohta, missä tarvitsee toista ihmistä - tai tarvitsee Jumalaa. Ehkä välillä olisi ihan hyvä katsoa ja näyttää myös sitä kohtaa itsestä, joka ei ole vahva ja itseriittoinen.


Aamen ja terkkuja,
Hanna