Hanna Paavilainen

Ulkopuolinen

söndag 31 januari, 2021 @ 07:55
0
Mut valittiin aina viimeiseksi pesäpallojoukkueeseen. En mahtunut tyttöporukan kaverikuvaan. Punatukkainen tyttö, luokan suosituin, kävi sen erikseen ilmoittamassa. Myöhemmin, kun some keksittiin, sain monista afterworkeista ja juhlista nähdä kuvia sieltä.

Jostain syystä ulkopuolisuuden tunne on seurannut mua niin kauan kuin muistan. Se on joku ainoan lapsen haava, tai ehkä se on tullut koulusta. Tunne siitä, etten kuulu joukkoon, läikähtää helposti sisälläni.

Ehkä se tunne on johdattanut mua kirkkoon, jonka sanoma on, että jokainen on yhtä arvokas, jokainen on kutsuttu. Se on johdattanut mut sellaisiin paikkoihin, jossa ollaan aidosti avoimia, kuten nyrkkeilysaleille. Mukaan kutsumisesta on tullut mulle tärkeä arvo.

Mutta yhtä usein tunne ulkopuolisuudesta on johdattanut itse-epäilyyn. Että jos olisin vain vähän fiksumpi, vähän kauniimpi, vähän hauskempi tai vähän enemmän jotain, niin kyllä mut sitten hyväksyttäisiin.

Avasin tätä traumaani ystävälleni, joka katsoikin asiaa kannalta, mitä ennen en ollut tajunnut. Hän sanoi, että jos porukkaan tulee joku uusi, niin muut kokevat oman asemansa uhatuksi, jos se uusi on fiksu, kaunis tai hauska. Jos jotakuta ei siis hyväksytä joukkoon, se yleensä johtuu ryhmän keskinäisestä huonosta luottamuksesta, ei siitä uudesta tyypistä.

Tämä ajatus nosti taakan harteiltani. Okei, usein varmaan olen ollut jonkun porukan mielestä ärsyttävä ja siksi jäänyt ulkopuoliseksi, mutta on varmaan joskus ollut kyse myös tästä, ettei ryhmän dynamiikka vain kestä sillä hetkellä uutta henkilöä, eikä kyse ole lainkaan musta.

Mutta edelleen jatkan sellaisten jengien etsimistä, missä erilaisuus hyväksytään ja kaikki ovat tervetulleita mukaan. Onnekseni olen tainnut löytää jo sellaisia pari. Ja niihin tosiaan kaikki ovat kutsuttuja mukaan.
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Sinä et oikeastaan riitä

söndag 24 januari, 2021 @ 10:15
0
Pessimisti ei pety. Onneksi en kuulu siihen joukkoon. Olen perfektionisti ja perfektionisti pettyy aina. Onnistun tekemään kaikista elämän osa-alueista suorituksen. Nyt on trendikästä mitata jopa omaa nukkumista ja aamulla voi sitten älysormuksesta tai rannekkeesta katsoa, miten on siinäkin sitten epäonnistuttu.

Tammikuun Kotivinkissä oli nurinkuriset ohjeet uudenvuoden lupausten pehmentämiseen, kuten "Aloita ajattelemalla liikkumista, mutta varovasti. Ei liian montaa minuuttia kerrallaan". Minusta on hieno suunta, miten naisten lehdet ovat muuttaneet linjaansa täydellisistä vartaloista, täydellisistä kodeista ja täydellisistä elämistä kohti rosoisempaa.

Toisaalta perfektionismista on tullut piirre, josta pitää päästä eroon. Ihan kuin perfektionisti ei itse asettaisi itselleen tarpeeksi korkeaa rimaa, sitten vielä pitää potea huonoa omaatunta siitä, että tekee niin. Vastaan huudetaan viestiä: "Sinä riität." ja "Sinä olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet".

Tämä viesti on oikein, mutta mitä jos sisällään ei tunne sen olevan totta? Se on vähän sama kuin joku pelkäisi hämähäkkiä ja toinen huutaisi vastaan, että älä pelkää hämähäkkiä. Se tuskin helpottaisi pelon tunnetta. Jos kokemukseni on se, että voisin olla parempi äitinä ja työntekijänä ja ihmisenä, niin se, että huudetaan "Sinä riität" on sisäisen maailmani kanssa vain ristiriidassa.

Mitä, jos vain hyväksyisi sen, että minä en riitä? Et muuten riitä sinäkään. Eikä ihmistä ole tarkoitettu riittämään yksin. Meidän pitää kysyä apua toisiltamme. Sinun ja minun pitää antaa tukea toisillemme. Ehkä riitämme sitten yhdessä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna





Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Ruisleipä

söndag 17 januari, 2021 @ 18:16
0
Vanha aviomies ja vaimo söivät joka päivä aamupalaksi ruisleivän puoliksi. Mies antoi vaimolleen päällipalan, koska se oli hänestä paras osa leivästä. Vaimo antoi aina miehensä ottaa pohjapalan, koska se oli hänen mielestään paras osa. Näin he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti - koskaan tietämättä, että toinen olisi enemmän juuri siitä osasta, jonka antoi toiselle.

En tiedä, onko tämä tarina totta, mutta ainakin se on aiheuttanut totisia väittelyitä lähipiirissäni. Toisten mielestä tämä on romanttisinta ikinä: haluta toiselle niin hyvää, että on valmis antamaan omasta hyvästään pois. Ja että tekivätkin sen vielä salassa, eikä minkään kehujen perässä! Oih <3

Minun mielestäni taas tarina on typerintä ikinä. Eikö se vanha ukko tai akka voinut avata suutaan kahvikupin takaa joku kaunis aamu, että minä muuten pidän tästä osasta leipää enemmän ja molemmat olisivat saaneet koko loppuelämänsä aamuina juuri sen puolen, jota alunperinkin halusivat? Jos olisikin käynyt niin, että molemmat haluavat sen päällispalan (joka on TIETENKIN oikeasti se paras osa, kaikkihan sen tietää), sitähän voisi sitten vuorotella? Vähintäänkin rakkauden voisi tunnistaa paremmin, kun tietää puolison säästäneen sen paremman osan toiselle.

Parasta toisen palvelemista on, kun ei salaile asioita, vaan kertoo avoimesti omista tunteistaan, ajatuksistaan ja mielipiteistään. Sitä kautta antaa toiselle viestin siitä, että myös hän saa kertoa oman kantansa. Vain siten voidaan aidosti tuntea toinen, näyttää ja vastaanottaa rakkautta.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Kuuntele

söndag 10 januari, 2021 @ 07:34
0
Katsoin itseäni videolta. Hiki alkoi valua ohimoilta, sydän tykytti kurkussa asti. Pääni sisällä olin luullut olevani se verbaalinen akrobaatti, sanan säilällä ketterästi sivaltava miekkailija, karismaattinen keskustelija. Mutta ei. Ruudussa ryhmäkeskustelussa oli joku tismalleen minun näköiseni, mutta hiljainen, väritön ja hajuton. Vilkuilin nolona ympärilleni. Näkivätkö muutkin saman, mitä näin? Todisteita persoonattomuudestani, uskaltamattomuudestani, vaitonaisuudesta?

Tämä tapahtui jo kauan aikaa sitten, kun lukion äidinkielen kurssilla kuvattiin VHS:lle ryhmäkeskusteluita, jotka sitten katsottiin yhdessä ja analysoitiin. Muistan hätävalheenkin, jonka heitin analysoinnin yhteydessä "kokeilin vaan tässä sellaista juttua, että en puhu päälle enkä päsmäröi keskustelua".

Sen jälkeen olen tietoisesti tyrkyttänyt itseni televisioon ja radioon ja tilanteisiin, joissa oppisin puhumaan. Mutta olen myös opetellut tarkastelemaan verbaalista kömpelyyttäni myös voimavarana. Ehkä siksi olenkin päätynyt toimittajaksi ohjelmiin, jossa toimittaja häviää kameran tai nauhurin taakse kokonaan. Tehtävänäni on vain antaa toiselle tila loistaa, ei loistaa itse.

Tuosta hätävalheesta on tullut totta. Tavatessani uuden ihmisen pyrin siihen, että keskustelun jälkeen tiedän enemmän hänestä kuin hän minusta. Yritän kuunnella, jotta saisin toisen äänen kirkastumaan, en siksi, että voisin itse vastata.

Muistelen perehdyttäjäni sanoja, kun hän otti nuoren toimittajan vastaan toimituksessa:

Kuuntele.
Älä mieti omaa vastaustasi tai seuraavaa kysymystäsi, vaan kuuntele aidosti.
Kuuntele, jotta ymmärtäisit.

skatta
skatta
skatta
skatta
skatta
Tallinna

Aamen ja terkkuja,
Hanna

(Kuvat ovat ajalta ja paikasta, kun aloitin toimittajan työt Katajanokalla.)
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D