Hanna Paavilainen

Back in business

söndag 29 mars, 2020 @ 12:05
0
Olisin kuvitellut, että viimeiset viikkoni kotiäitinä menisivät aivan toisella tavalla, mutta elämä harvoin menee niin kuin suunnittelee. Olin elätellyt toivoa, että ensimmäinen työpäiväni takaisin töissä olisi kakkukahvittelua paluustani riemuitsevien työkaverien kanssa, mutta todennäköisesti huomenna menen huhuilemaan yksinäni Kirkkohallituksen ja Ylen tyhjille käytäville. Kaikki ovat saaneet määräyksen etätöihin. Ei mennyt tämäkään, miten suunnittelin.

Töihin paluu jännittää. Entä, jos en osaakaan enää mitään ja kaikki muutkin huomaavat sen?
Töihin paluu innostaa. Uusia mahdollisuuksia, omaa tilaa/rahaa. Työni uskonnollisten radio-ohjelmien parissa on niin itsenäistä, että sehän on vallan omaa aikaa verrattuna nykyisten esimiesteni (pojat 2vuotta ja 5 vuotta) tyranniaan.
Töihin paluu huojentaa. Sentään on vielä töitä, mitä tehdä. Tässä ajassa olen etuoikeutettu.
Töihin paluu kauhistuttaa. Miten se pienempi lapsi pärjää ilman mua? Miten mä pärjään. Koen aivan mustasukkaisuutta, että joku muu saa kuunnella hänen nauruaan päivisin.

Ensi viikolla alkaa uusi arki.
Saa rukoilla puolestani, että kaikki menee hyvin, vaikka menisikin eri tavoin kuin itse suunnittelin. Mä rukoilen sun puolesta ja jatkossa saan tehdä sen vieläpä ihan työajalla.

kirkkohallitus

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Blogi jatkuu normiin tapaan! Koen, että tänä aikana blogillani ja Lehtikuninkaan tarjonnalla on entistäkin tärkeämpi rooli, kun moni joutuu viettämään päivät kotiarestissa. Jos silmät väsyy ruudun tuijottamiseen tai mun blogin juttujen tasoon, voi tilata lempilehtensä kotiin inspiroimaan elämää.
Tykkää ja jaa

Luota. Ja pese käsiä.

söndag 22 mars, 2020 @ 07:56
0
Pitkät hiukset hulmuavat vauhdissa, nainen jaloillaan vauhtia ja keinuu korkeammalle. Hän irrottaa otteensa ja painovoima toteuttaa tehtäväänsä, kevyt ruumis leikkaa ilmaa kohti auditorion lattiaa. Kesken lennon toinen nainen ottaa kiinni ranteista, heilauttaa jälleen kohti kattoa.

Okei, tuolta näyttää luottamus.


Kuvasimme Riemulaulut -ohjelmaa kuukausi sitten Sirkusartistikoulu Salpauksessa, vielä aikana ennen pandemiaa. Minne tahansa kohtaan salia katse laski, joku teki jotain käsittämätöntä. Aloin soimata itseäni, että miksi en koskaan edes ollut tiennyt tällaisen koulun olemassaolosta, vaan olen tehnyt valintoja elämässäni täysin laput silmillä. Mutta ei mennä nyt siihen. Halusin kirjoittaa luottamuksesta.

Minulle luottamus on aina ollut luottamusta itseeni. Olen piirtänyt kalenteriin merkintöjä ja huolehtinut, että sovittuihin menoihin mennään. Matkoille lähtiessä olen pakannut kaikkien perheenjäsenten laukut, ettei mitään vain jäisi. Olen huolehtinut vakuutuksista, rokotuksista, että tilillä ja jääkaapissa on hätävaraa. Olen ottanut kontrolliini kodin ja sen, missä järjestyksessä kaikki siellä on. Ryhmätöissä otan helposti homman vetäjän roolin, koska muuten en luota, että pysyttäisiin aikataulussa. Olen puristanut kaikkia lankoja käsissäni rystyset valkoisina ja pää punaisena ja valittanut, kuinka uuvuttavaa niiden pitäminen on. Olen ottanut kaikki ja kaikkien asiat hoidettavikseni ja valittanut, kuinka väsyttävää on hoitaa kaikki ja kaikkien asiat.

Nyt viime viikot ovat viimeistään osoittaneet, että elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee, vaikka olisi kuinka järjestelmällinen ja taitava suunnittelija. Yhtäkkiä maailma on täynnä erilaisia uhkakuvia ja pelkoja, joista ei tiennyt mitään kuukausi sitten. Kaikki suunnitelmat peruttu ja kontrollin tunne romutettu. Eikä kukaan tässä tiedä, mitä vielä käy.

En tiedä, mitkä Jumalan suunnitelmat ovat lähiviikoille. Mutta ehkä itselläkin olisi helpompaa, jos voisin nyt vaan luottaa omien suunnitelmien sijaan Jumalan suunnitelmiin. Jospa osaisi päästää irti, heittäytyä ilmalentoon ja luottaa siihen, että kyllä Joku ottaa ranteista kiiinni oikealla hetkellä. Voisi nauraa itselleen ja suurille suunnitelmilleen, ottaa vauhtia ja hypätä korkeammalle, kuin on koskaan aiemmin uskaltanut hypätä.
Joltakin sellaiselta luottamus näyttää.

Luottakaa siis. Mutta peskää silti kädet.

Luottamus


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Marian päivän Riemulaulut nähtävissä Areenassa täällä: www.areena.yle.fi/1-50278008
Tykkää ja jaa

Kultakaivos suussa

söndag 15 mars, 2020 @ 15:06
0
Melko huonoa kurssia tarjoavat hammaskeijut tällä hetkellä. Esikoinen tökkii etusormella heiluvaa hammastaan viikkotolkulla, riemuitsee kun se irtoaa, panikoi veren mausta suussa, asettelee huolella tyynyn alle. Aamulla hammaskeiju on vienyt aarteen ja jättänyt 2€ kolikon tilalle. Maitohampailla voi siis tienata 40€, mikä on melko vähän ottaen huomioon hampaiden todellisen arvon.

Kun parikymppisenä ajatteli ruumistaan, että mistä täytyy pitää hellimmin huolta, sitä teki vatsarutistuksia täydellinen sixpack mielessään. Eipä olisi arvannut, että ne on hampaat, jotka alkavat ensimmäisenä pettää.

Iso osa perheemme säästöistä menee tällä hetkellä hammashuoltoon. Yli vuosi sitten aloitin invisalign -hoidon saadakseni "jenkkihymyn" ja samoihin aikoihin alkoi mieheni hammasremontti. Kun yksi hammas pettää, on sen tilalle hankittava implantti. Muuten hampaat alkavat liikkua pois paikoiltaan tai jäljelle jääneet hampaat murenevat pikkuhiljaa. Siinä menee sitten hymy ja purenta kieroon, joka aiheuttaa mm. migreeniä. Implanttien hinnat ovat nelinumeroisia ja julkinen hammasterveydenhuolto ei näitä kata.

Jos olet syntynyt 80-luvulla, muistat ehkä vielä, miltä banaanilakka maistui, ja miltä se tuntui hampaissa. Sen jälkeen kouluihin ovat tulleet limsa- ja karkkiautomaatit. Sen sijaan lasten vuosittaiset fluoraukset on lopetettu. Myös nuorten hammastarkastukset ja koulujen harjausopetukset lopetettiin. Näiden päätösten seurauksia niitetään jo. Helsingissä julkinen terveyshuolto ei ehdi hoitamaan kaikkia potilaitaan.

Hammassairauksia potevien ja hammaslääkäreiden suojeluspyhimys on Pyhä Apollonia. Häntä kidutettiin kiskomalla hampaat suusta, minkä jälkeen hän heittäytyi itse roviolle. Lohjan kirkossa on edelleen fresko, missä Apollonia seisoo pihdit käsissään, pihtien välissä on irti revitty hammas.

Vanhempi poikamme on muuten ilmoittanut, että hänestä tulee isona hammaslääkäri. Myös kuopus tepastelee polleana kädessään laukku, jota kutsuu "hammaslääkärin laukuksi". (Ehkä tämä jo osiltaan kertoo siitä, miten usein on käyty hammaslääkärissä viime aikoina. Puolitoista vuotta sitten, kun aloitin hammasremonttini, makasin hammaslääkärin tuolissa leuat ääriasentoon vääntyneenä ja kuopus makasi päälläni tissiä imien. Helmi hetkiä.)


Eli huomiona kaikille itseään helliville ja itsestään huolta pitäville.

Harjaa hampaasi. Käytä hammaslankaa. Hyödynnä kaupungin tarjoamat säännölliset hammastarkastukset. Sano rukouksesi Apollonialle.

hampaat

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Jos haluat tietää lisää Invisalign-projektistani "jenkkihymy", jätä kommenttia. Kerron kokemuksia mielelläni.
Tykkää ja jaa

Pirullinen kiire

söndag 08 mars, 2020 @ 13:30
0
Kippurainen kynsi liukui nimien kirjaa pitkin ja otsa rypistyi kurttuun.
- Olet ajoissa. Piru nauroi ja ivan sävelmää lauloi.
- Juoksin rullaportaita ja ehdin aikaisempaan metroon. Seuraava olisi tullut vasta neljän minuutin kuluttua, vastasin.
Punaiset silmät kirkastuivat, katse nousi ylös kirjasta.
- Aivan! Sinähän olet se nainen, joka keksi kiireen! Sinua on odotettukin! Tuolla viidennessä piirissä työnarkomaanit ovat kironneet nimeäsi. Piru käsiään yhteen löi ja omenaa söi. - Sinulla oli kaikki aika maailmassa, mutta tänne oli kiire.
- En oppinut olemaan paikallaan, myönsin.
- Äärettömän monimuotoisessa maailmassa täynnä mahdollisuuksia, olit tarpeeksi viisas keksimään tylsyyden. Sekös vasta pirullista! Piru sähähti, nauruun rävähti ja kikatus kaikui taivaaseen asti.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Kaikki paikat ja kaikki ihmiset

söndag 01 mars, 2020 @ 17:37
0
”Kaikki se paljous on niin vähän siihen nähden mitä haluan.”
- Fernando Pessoa -

Tänä viikonloppuna olin pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla, siis sillä lailla aikuisten ihmisten ilmoilla, että oli vedettävä jotain muuta jalkaansa kuin ne samat pieruverkkarit, jotka ovat käytännöllisesti katsoen muumioituneet päälleni näiden kotiäitivuosien aikana. (Huomasin, etten tiedä enää, miten ihmiset pukeutuvat ihmisten ilmoilla eikä mikään vanha vaatteeni enää kaunista minua, mutta ei mennä nyt siihen.)

Tämä on vähän noloa, mutta siinä sitten oikeitten aikuisten ihmisten kanssa jutellessa huomasin olevani vähän siis paljon kateellinen. Siis KATEELLINEN! Eihän sellaista saisi myöntää itselleen eikä varsinkaan toisille ääneen. Pitäisi olla tyytyväinen itseensä, osaansa ja nahkoihinsa. Sehän on vallan pikkumaista olla kateellinen toisille! Sitä paitsi eihän sitä koskaan tiedä, että mitä taisteluita toinen käy suljettujen seinien sisällä, että oikeastaan ei kannata olla koskaan kateellinen.

Siinä sitten kuuntelin korvat kateudesta vihreänä, kuinka kaikilla muilla paitsi minulla oli mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana. He olivat menestyneet, saavuttaneet ja kokeneet. He olivat osanneet elää! Katselin silmät vihreinä kiiluen, kuinka kaikki muut olivat osanneet pukeutua ihmisten ilmoille.

Niin ikävä olo kateudesta tulee, ettei mikään ihme, että se on myös yhdeksi kuolemansynniksi listattu. Tosin kuolemansynnin palkkana ei ole kuolema siinä mielessä, että olisin saanut salamasta päähäni (ainakaan vielä?) heti jäätyäni kiinni ukko ylijumalalle vihreistä ajatuksistani. Kuolemansynnit tappavat välittömien ihmisuhrien sijaan elämäniloa ja nautintoa.

Ihmisten juhlien jälkeen kysyin itseltäni, miksi olin kateellinen. Eihän se ole minulta pois, jos joku toinen menestyy. Enhän haluaisi keneltäkään ottaa pois yhtäkään palkintoa, palkankorotusta tai saavutusta. Tajusin, että kyse ei ole kenenkään toisen tekemisistä, vaan itsestäni. Jossain syvällä sisimmässäni en ollut tyytyväinen itseeni. Joku osa minusta oli kyllästynyt omiin juttuihinsa ja koki epävarmuutta. Näin muissa ihmisissä jotain sellaista hyvää, jota en halunnut heiltä pois, vaan halusin myös itse olla yhtä mielenkiintoinen.

Ajattelen, että synti - kateuskin - on kuin haava.
Ei sitä pitäisi hävetä ja piilottaa.
Jokainen on joskus loukkaantunut, saanut pipin tai kolhun johonkin kohtaan.
Haava pitää huomata, jotta sen voi puhdistaa ja parantaa.
Jokainen haava ja haavoittunut tarvitsee hellää hoivaa.
Oli se sitten kuolemansynti tai pienempi helmasynti, ensimmäinen askel parantumiseen on tunnistaa ja myöntää se.

Seuraava askel lienee hyveisiin keskittyminen, mutta hyveistä taidan tietää aika paljon vähemmän kuin synneistä, joten niistä kirjoittamisen jätän toisille, niille vähemmän vihreille, ihmisille.

”Voi, etten voi olla kaikki ihmiset ja kaikki paikat.”
- Fernando Pessoa -
blogiin

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D