Olen vuosia haaveillut romaanin kirjoittamisesta. Tätäkään unelmaa en ole koskaan toteuttanut, kuten en myöskään ole koskaan asunut ulkomailla, ryhtynyt trapetsitaiteilijaksi, toteuttanut omaa tv-ohjelmaideaani tai uskaltautunut kansainvälisiin nyrkkeilykehiin. Vuosien varrella tekniikkani (omien) unelmien tappamisesta on hioutunut sille tasolle, että voin siinä myös muita neuvoa. Tässä, ole hyvä:

VIISI TAPAA TAPPAA UNELMA

1. Siirrä eteenpäin. Klassisia (teko)syitä jonkun asian siirtämiseen ovat raha, aika ja energia. Käytä niitä hyväksesi. Nyt ei ole taloudellisesti järkevää lähteä tekemään mitään uutta! Nyt on muutenkin niin kiire! Nyt on liian kuormittava elämänvaihe! Pikkuhiljaa ja asteittain unelmasi siirtyy "sitten-kun-aikaan", joka ei koskaan tule manifestoitumaan.

2. Uskottele itsellesi, ettet ole tarpeeksi hyvä. Vertaile itseäsi Facebookin ja instagramin tarjoamiin kuviin. Muut ovat paljon viisaampia ja näppärämpiä kuin sinä. Taitosi eivät tule riittämään. Muistele kaikkia aiempia epäonnistumisiasi ja vakuuta niiden avulla itsellesi, että myös tällä kertaa tulet epäonnistumaan. Todistele itsellesi, ettet oikeastaan ansaitse mitään parempaa.

3. Keskity epäonnistumisen mahdollisuuteen. Pessimisti ei pety! Mieti, mitä kaikkea voi mennä pieleen matkan varrella. Entäpä, jos kirjoitat kirjan ja siitä tulee ihan huono? Muista, että jos epäonnistut yrityksessäsi toteuttaa unelmaasi, epäonnistut myös ihmisenä ja häpäiset itsesi.

4. Pelkää kritiikkiä ja toisten mielipiteitä. Voisiko lähipiirissäsi olla joku, joka ei pitäisi valitsemastasi unelmastasi? Ehkäpä vanhemmillasi tulisi ikävä, jos muutat ulkomaille? Ehkäpä puolisosi ei pidä siitä, että kaikki aikasi menee nyrkkeilykisoissa? Jos oikein tarkkaan miettii, kyllä aina löytyy joku, joka jostain pahoittaa mielensä!

5. Vetoa sisäiseen laiskuuteesi. Jos ei ensimmäiset neljä kohtaa saaneet sinua luovuttamaan, niin mieti, miten pitkä ja työläs prosessi on aloittaa mitään uutta. Tyhmä paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä, sanoo vanha sananlaskukin! Lepää siis laakereillasi rauhassa.

Jos nyökäytit päätäsi yhdessäkin kohdassa, niin onneksi olkoon, olet ihminen! Olet ehkä joskus joutunut itse oman unelmasi esteeksi, niin kuin kaikki muutkin. Mitäpä, jos et antaisi itsesi torpata itseäsi ja yrittäisit uudelleen?


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Usein ensimmäinen askel unelmien saavuttamisessa on sanoa ne ääneen. Josko tästä nyt lähtisi se romaani alkuunsa?

Ystäväni vaimo oli liittynyt johonkin "peppu timmiksi" -urheiluryhmään, jonka tavoitteena oli nimensä mukaisesti saada peppu timmiksi. Kovasti vaimo oli kuulemma rampannut ryhmän reeneissä ja kotonakin kyykkäillyt. Kysyin sitten mieheltä, että

-Noooh, tuliko timmi?
-Ai mikä? mies vastasi hölmistyneenä.
-Siis peppu! Vaimon peppu! tivasin huvittuneena.
-Emmää tiiä, en oo kattonu! mies levitteli käsiään.

Kun jatkoimme keskustelua, mies myönsi, että oma sali oli jäänyt väliin edellisen kerran, oikeastaan aika monta edellistä kertaa. Vatsa oli päässyt karkaamaan vyön päälle ja vanhat farkut nitisivät liitoksissaan.

"Olen kai keskittynyt omaan huonoon kuntoon, kropan rappioon ja onnettomaan oloon niin paljon, etten ole huomannut vaimon timmiä peppua." mies itse pohti.

Kolme oppituntia timmistä pepusta:

1. Sitä näet, mitä katsot. Jos keskityt omaan napaan, niin todennäköisesti omat murheet kasvavat. Jos suuntaan katseen kauemmaksi, alkaa oma napa näyttää pienemmältä.

2. Jos haluaa timmin pepun, niin kannattaa haluta se vain ja ainoastaan itsensä takia. Muilta saattaa jäädä se huomaamatta, sillä he ovat liian keskittyneitä omaan peppuunsa.

3. Jos joskus on fiilis, että oma peppu ei kelpaa jonnekin, todennäköisyydet ovat sen puolella, että pepussasi ei ole vikaa. Muut eivät ole vain tyytyväisiä omaan peppuunsa, eivätkä siksi ole valmiita hyväksymään timmiä peppuasi.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Nyt se mun mies on lopullisesti seonnut. Se on alkanut tervehtiä jokaista vastaantulijaa kotikorttelissa! (Emmekä siis asu maalla, jossa vastaan tulisi kerran päivässä kaksi kuikkaa ja yksi traktori, vaan Helsingin kantakaupungissa, jossa vastaantulijoita yhdellä lenkillä saavuttaa kaksinumeroisen luvun.)
Itsehän sivistyneesti siirrän katseeni sivuun, kiinnostunut äkillisesti ojan pielessä tököttävästä roskasta vältelläkseni katsekontaktia. Sellaisiin tapoihin sitä on Tampereen lähiökaupungissa, Nokialla, kasvanut. Vastaantulijoita EI TERVEHDITÄ, ellei sille ole jotain erityistä syytä.

Eikä se tervehtiminen edes riitä. Se kuule hymyileekin vielä, ettäs kehtaa! Eikö se ole jopa epäisänmaallista, että hymyillen tervehditään tuntemattomia vastaantulijoita? Suomalaisethan ovat tunnettuja rehellisyydestään. Suomalainen tapa kohdata toinen kadulla on rehellinen ja aito: jos ei hymyilytä, niin on lupa tuijottaa tyhjin katsein horisonttiin, suupielet roikkuen alaspäin. Sehän olisi melkein kuin valehtelua, jos hymyilisi, eikä aidosti olisi ollenkaan iloinen olo (yleensä ei ole).

Suomesta puuttuvat tervehtimisen säännöt. En tiedä, koska pitäisi tervehtiä ja koska ei. Ja kun joku (puolituttu?) tulee sitten tervehtimään, alkaa pään sisällä välitön arpominen: pitääkö halata, sanoa "hei" vai "moro", kätellä, nyökäyttää päätä, niiata, suudella poskelle ja kuinka monta kertaa? Usein käy kiusallinen välimuoto, missä toinen ojentaa kätensä ja toinen halaa, ensimmäisen käsi jää väliin jumiin ja tahattomasti hipaisee liian läheltä sukupuolielimiä. Tai raotan huuliani sanoakseni "hei", mutta alankin sanoa "moro" ja sanon jotain että "mhoheiro". Sen jälkeen nolottaakin jo niin paljon, että parasta on luikkia äkkiä karkuun.

Olen kuullut, että maalla ennen tervehdittiin. Tervehditäänkö vieläkin? Oliko ennen kunnollista, nyt ei enää osata moikata?

Varmin tapa olla joutumatta kiusallisiin kohtaamisiin on vetää pipan tarpeeksi syvälle silmille ja juoksee etukenossa tarpeeksi kovaa vauhtia. Eipähän joudu arpomaan, että tervehtikö väärin.

Vai olisiko kuitenkin mieheni tapa, iloinen tervehdys jokaiselle vastaantulijalle, viisaampi? Olisiko tervehtiminen kuitenkin ensimmäinen askel kohtaamiseen, ihmisen perimmäiseen tarkoitukseen toiselle ihmiselle? Minä huomaan sinut, sinä olet totta.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Näkyi aivan selvä reitti auki. Vapauden pystyi tuntemaan jo nosteena siivissä. Unelma, tavoite, parempi elämä, tila hengittää oli ihan verkkokalvojen edessä. Mutta vastaan nousi näkymätön seinä. Nokka tömähti kipeästi lasiin. Siitä kuului ikävä ääni. Lattialle leijaili hitaasti ohimolta irronnut untuva.

Se oli joutunut väärälle puolelle ostoskeskuksen lasiseinää. Vaikka en pidä kovin paljon puluista, pidän niitä lähinnä pelottavina lentävinä rottina, niin jotenkin samaistuin tähän urbaaniin kujertelijaan. Mäkin tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu, kun jotain on nokan edessä, mutta seinä nousee vastaan.

Hetken aikaa siinä katseltiin, miten eläin pyristelee siipiään lasia vasten, lennähtää toiseen kohtaan ikkunaa ja räpyttää. Sydän hakkaa ja verenkierto humisee korvissa. Taas vaihtaa ikkunaa. Kyllä mäkin tiedän, miltä tuntuu olla väärällä puolella. Miltä tuntuu, kun ei kuulu joukkoon. Tiedän, millaista se on, kun kokee olevansa loukussa.

Linnulle yritettiin avata ikkunoita ja ovia. Mahdollisuuksia vapauteen oli useita. Talonmies hätisteli harjanvarrella oikeaan suuntaan. Typerä lintu panikoi, ei nähnyt avoimia ovia eikä ikkunoita, pakeni väärään suuntaan. Olen mä itsekin paennut väärään suuntaan. En ole kuunnellut neuvoja, en nähnyt annettuja mahdollisuuksia, en ole tarttunut auttaviin käsiin. Yksin olen pyristellyt uupuneena ja valittanut, kun kaikki ovet sulkeutuvat edessäni.

Minulla on ollut lintu sisälläni. Tunne on pyristellyt ulos, eikä ole löytänyt oikeaa reittiä ulos. Lintu on jäänyt sisälleni, pelko on katkaissut sen siivet jo ennen kuin se on saanut levittää niitä vapaudessa.

Kyllästyin seuraamaan typerää pulua ja jatkoin matkaani kirjastoon. Tullessani kirjastosta lintua ei enää näkynyt. Ehkä se pääsi kuin pääsikin ulos. Leikkaa tuulta siivillään, kunnes varjojen pidentyessä löytää suojaisan räystään ja pörhistää itsensä lämpimäksi palloksi varjojen pidentyessä.

Tai ehkä pulu on edelleenkin jumissa Arbiarannan kirjaston aulassa. Ehkä se kakkii klassikoiden päälle ja nauraa kujerrellen kepposilleen. Varastaa kahvilasta patonginpalan ja käy nukkumaan loisteputken lämpöön.

Aamen ja terkkuja,
Hanna