Hanna Paavilainen

Kehorauhaa

söndag 05 juli, 2020 @ 11:14
0
Varoitus. Saatat joutua Helvettiin, jos luet tämän loppuun.

Kuulemma pyllybikinit ovat tulleet jäädäkseen, kertoi Me naiset. Pyllybikineillä viitataan vaatekappaleeseen, jota rannalla tai uimaolosuhteissa käytetään (naisoletetun) vartalon alaosan intiimialueiden peittämiseksi, mutta kuitenkin tämän pakaroista puolikkaan tai valtaosan paljastamiseksi.

Tarakan paljaaksi jättävä muoti on kirvoittanut kommentointia. Jotkut kokevat oikeudekseen arvostella toisen vartaloa tai päätellä kyseisestä vaatetuksesta jotain sen käyttäjän kevytmielisyydestä.

Mistä lähtien vartalon muodot tai selluliitin määrä on määritellyt sen, mitä voi tai ei voi käyttää? Miten ihmeessä asusta RANNALLA voi päätellä mitään toisen seksuaalisesta moraalista?

Olen itsekin saanut kommentteja bikineistäni. Kun sain nykyisen työni, kirjoitettiin tyylikkään anonyymisti Kirkko ja kaupunki -lehdessä, että ainoat ansioni ovat bikineissä ja se oli rekrytointini peruste. (Haluaisin todella nähdä ne Kirkkohallituksen videoarkistot vaikkapa kansliapäällikön ja kirkkoneuvoksen rekrytoinnista, jotka on tehty bikinikierrosten perusteella.)

Olen saanut myös palautetta siitä, että olen pappi ja silti käytän bikineitä. Eksytän kuulemma helvetin tielle sillä tavalla. Epäselväksi näistä kommenteista on tosin jäänyt, että eksyttääkö ylipäätänsä uimavaatetus Helvettiin vai vaatiiko se pappisvihkimyksen, että bikinit vievät Sielunvihollisen maille.

Jos annettaisiin tänä kesänä kehorauha rannalla ja noin niinkuin muutenkin. Bikinit eivät tee kenestäkään huoraa, samoin kuin mies ilman paitaa kuumana kesäpäivänä ei ole gigolo. Jokainen saakoon kokea olonsa mukavaksi valitsemissaan vaatteissa ja tuntea itsensä kauniiksi omassa kehossaan. Luoja on (tarkoituksella - oletan) luonut ihmisen sieluksi ja ruumiiksi, kauniiksi kokonaisuudeksi. Koko tällä ruumiilla ja koko tällä sielulla Jumalaakin palvotaan, nämä lihalliset kädet ristitään rukoukseen.

Rohkenen epäillä, että kukaan tulee Pietarin suusta Taivaan porteilla kuulemaan seuraavaa:
"Sorry, bro. Muuten oisit päässyt sisälle, mutta se pastori Paavilaisen blogi / insta. Käteni osoittamassa suunnassa on hissi alakertaan. Heippa!". Mutta ei sitä koskaan tiedä. Niin että silmät kiinni seuraavan kuvan kohdalla.

kehorauha


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Valmiina. Paikoillanne. Rentoudu.

söndag 28 juni, 2020 @ 21:47
0
Ystäväni kärsi silmissä, kun juhannuksena piti olla tekemättä mitään. Hän on niitä miehiä, jotka toteutuvat puuhailemisessa. Aina pitää olla monta keskeneräistä projektia mehiläisen hoidosta useisiin veneisiin. Onneksi juhannuspäivänä hän kekkasi jonkun auton pihalla korjattavaksi. Silmiin syttyi tuttu tuike.

Aloin pohtia omaa suhtautumistani rentoutumiseen - olenhan pahimman luokan suorittaja luonteeltani. Kukapa 80-luvun lapsi ei olisi saanut kehuja ahkeruudestaan ja moitteita laiskuudestaan? Tutuksi ovat tulleet klassikkomantrat kuten "laiska töitään luettelee", "hiki laiskan syödessä" tai "ahkeruus kovankin onnen voittaa". Meihin on iskostettu - kuten vanhempiimmekin aikoinaan - ajatus siitä, että rentoutuminen pitää ansaita. Tai oikeastaan voiko sitä edes ansaita? Rentoutuminenhan on laiskuutta, joten sitä tulee vältellä!

Ei-minkään-tekeminen on minulle vaikeaa. Kun sain mahdollisuuden olla kotona pari päivää yksin (siis YKSIN! Tämän tilaisuuden autuutta ja harvinaisuutta eivät ehkä ymmärrä muut kuin pienten lasten vanhemmat), menin lukkoon kaikkien mahdollisuuksien edessä. Tekisinkö pitkää päivää töitä, kun ei tarvitse kerrankin miettiä, että joku odottaa kotona? Kävisinkö treenaamassa kaksi kertaa päivässä? Katsoisinko elokuvia, menisinkö terassille, kirjoittaisinko vihdoin romaanini loppuun? Mieleeni ei tullut kertaakaan, että voisin vain olla. Siinähän menisi vapaapäivät ihan hukille!

Voiko olla niin, että joillekin rentoutuminen tapahtuu suorittamisella? Että rentoutuminen ei vaadi paikallaan olemista, vaan yhtälailla voi rentoutua siivoamalla, punnertamalla, autoa korjaamalla tai vaikka pänttäämällä Historia-lehtien artikkeleita ulkoa? Vai sulkeeko rentoutuminen ja suorittaminen toisensa aina pois.

Ei mulla tähän ole mitään vastausta, mutta jos jollakulla on, niin kuuntelen mielelläni.

Mikä oma suhteesi on rentoutumiseen? Ja mistäköhän se juontuu?

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Vahva suositus!

söndag 21 juni, 2020 @ 11:44
0
Takavuosina eräs kaimani suositteli blogissaan avocadopastaa sillä seurauksella, että avocadot loppuivat kaupasta. Pari bloggaria laittoivat ketjumarketista ostamansa kelta-sini-punaiset kengät jalkaansa ja seuraavana aamuna niitä jo jonotettiin kyseisten ruokakauppojen ovilla. Näin vaikuttajamarkkinointi toimii. Haluttua kohderyhmää tavoitellaan vaikuttajan eli influensserin kautta, eikä suoraan markkinoida itse kohdeyleisöä. Joidenkin arvioiden mukaan kyseessä on 15 miljardin bisnes.

Kaikki kunnia influenssereille. He ovat raudankovia markkinoinnin ammattilaisia. He tuntevat kohdeyleisönsä tarkkaan ja valitsevat yhteistyökumppaninsa sillä perusteella, mistä tietävät heidän seuraajansa hyötyvän. Siihen vaikuttavuus perustuu: ikään kuin hyvä ystävä, joka tuntee sinut, suosittelisi tuotetta.

Itsekin tässä blogissa jaan mielelläni neuvoja hyvästä elämästä. Kerron oivalluksista, vinkkaan hyvistä resepteistä tai linkkaan blogiani ystävällisesti ylläpitävän pääsivuston Lehtikuninkaan tarjouksiin.

Älä vain hyvä ystävä kuitenkaan usko mitään, mitä sanon tai kirjoitan.
Olet oman elämäsi asiantuntija. Elämäsi on juuri hyvä ja oikein sellaisena, kuin se on. Mikään, mitä kukaan vaikuttaja vinkkaa, tuskin saa sinua soimaan kauniimpana, kuin jo valmiiksi soit.

Sen sijaan toivon, että kuuntelet, keskustelet ja ajattelet. Käytä hyväksesi kaikki se, mikä teksteissäni tuottaa iloa. Unohda kaikki muu. Sinulla on jo itsessäsi kaikki se, mikä on kaikkein arvokkainta.

Kivaa juhannusta, olkoon se just sun näköinen juhla!

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Tyhmiä kysymyksiä

söndag 14 juni, 2020 @ 07:21
0
"Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä. Kyllä se on aina ihminen, joka siellä kysymyksen takana on tyhmä."

Tämä oli entisessä työpaikassamme Korson seurakunnan nuorisotiimissämme epävirallinen motto. (Toinen oli "tuurilla tuloksiin", mutta ei mennä nyt siihen.)

Huomasin tällä viikolla olevani se, joka esittää tyhmiä kysymyksiä. Eli siis tyhmä. Tein Yle radio 1:n Horisonttia uskon ja järjen suhteesta. Jokainen tuntemani pappi (ja tunnen heitä monia!) sivuuttaa kysymyksen uskon ja järjen ristiriidasta, ettei ole mitään ristiriitaa. Usko ja järki vastaavat eri kysymyksiin, karrikoiden toinen kysymykseen "miten" ja toinen kysymykseen "miksi". Tiedemies voi olla harras kristitty ja paatuneinkin kristitty voi helposti uskoa kaikkiin tieteen tuloksiin, kuten vaikkapa nyt evoluutioteoriaan. On mielenkiintoista, miten uskonto ei ole tietääkseni kertaakaan muuttanut tieteen tuloksia. Yrityksestä ei ole ollut puutetta. Uskonto puolestaan on muuttunut paljonkin tiedon ja tieteen kehittyessä. Kristinusko Suomessa nyt on hyvin eri näköinen kuin mitä se oli ajanlaskun alun Palestiinassa. Silti tiede ei ole tuottanut kertaakaan sellaisia tuloksia, mitkä olisivat karkoittanut uskonnot maan päältä tuonpuoleisuuteen (jota tieteen nimissä ei edes ole). Uskonnonharjoitus on edelleen voimissaan myös teknologis-tieteellisesti kehittyneissä yhteiskunnissa.

Kysymys uskon ja järjen tai uskonnon ja tieteen suhteesta silti tuntuu kiinnostavan. Siitä julkaistaan kirjoja niin kristittyjen kuin ateistien puolella, aiheesta ilmestyy artikkeleja ja kolumneja tasaisesti. Viime aikoina ainakin Sana-lehti ja Suomen Kuvalehti ovat tarttuneet aiheeseen.

Takaisin niihin tyhmiin kysymyksiini. Yleensä valmistelen haastatteluni huolella - olenhan eturivin pulpetin oppilas, tunnollinen hikari. En tehnyt tällä kertaa poikkeusta, kun ohjelmaa varten haastattelin erästä kosmologian professoria. Tämä kuitenkin osoitti jokaisen kysymykseni tyhmäksi. Jokaiseen kysymykseeni oli jotain korjattavaa. Esimerkiksi kun viittasin Dawkinsiin, hän sanoi tämän olevan vain olkiukko, jota käytetään, kun halutaan haukkua ateisteja. Useamman kerran hän aloitti vastauksensa "tuo on oikeastaan huono kysymys."

MUTTA. Huomasin jo ensimmäisen kysymyksen kohdalla, että tyhmät kysymykset tuottavat viisaita vastauksia. (Tosin mahdollista ja totta on myös se, että kyseinen professori on aina viisas, riippumatta kysyjän tyhmyydestä.) Proffa vastaili (tyhmiin) kysymyksiini asiallisesti, kohteliaasti ja ennen kaikkea viisaasti. Jos olisin kysynyt pelkkiä viisaita kysymyksiä, haastattelun lopputuloksesta olisi tullut ehkä korkealentoisempi, vaikeammin ymmärrettävä tai ihan vain tylsä. Tyhmät kysymykset saivat asian esille paremmin.

Ei kai sillä lopulta niin väliä ole, miten tyhmänä sitä itse näyttäytyy. Tässä ammatissa tai elämässä muutenkin. Tärkeämpää on saada toinen loistamaan viisaudellaan. Haastattelijana ja elämässä muutenkin. Enkä sitten tiedä sitäkään, miten tyhmänä proffa mua piti. Loppupeleissä luulen, että ainakin tunnekokemuksen puolella ihmiset pitävät viisaina sellaisia ihmisiä, joiden seurassa itse on kokenut olonsa viisaaksi.
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Paskan puhumisen jalo taito

söndag 07 juni, 2020 @ 21:40
0
Vietin yhden kesän Münchenissä lukioaikana. Kämppiksenäni asui takakireä brittityttö, jonka kanssa nopeasti huomasimme molemminpuolisessa yhteisymmärryksessä, ettei yhteistä säveltä löydy. Parina ensimmäisenä yhteisenä aamuna hän saattoi kysyä minulta "nukuitko hyvin", johon annoin tietenkin rehellisen vastauksen "en". Iltapäivisin, jos satuimme olemaan samaan aikaan kotona, hän saattoi kysyä päivästäni, johon vastasin yhtä totuudenmukaisesti. Pikkuhiljaa kysymykset loppuivat. Jää varmasti ikuisiksi ajoiksi mysteeriksi, että minkäköhän takia.

Me naiset -lehden kolumnisti Karoliina Pentikäinen kirjoitti viime lehdessä siitä, kuinka suomalaisilla on tapana vastata rehellisesti kysymykseen "mitä kuuluu". Että toisin kuin muualla maailmassa, Suomessa on sallittua ja jopa suotavaa ilmaista myös negatiivisia ajatuksia ja tunteita.

Vaikka nuoruuden brittikämppis on niin muinaista menneisyyttä, etten muista enää edes hänen nimeään, olen myös viime aikoina saanut palautetta siitä, että keskityn liikaa negatiivisiin asioihin. Kun tulen töistä kotiin, papatan ulos työpäivän haasteet ja hankalat solmukohdat. Että minun pitäisi oppia keskittymään positiiviseen ja puhua vain päivän kohokohdista. Tottahan toki, olenhan lukenut monista self help -oppaista, että hyvään keskittyminen lisää hyvää elämässä, kun taas negatiivisten asioiden huomioiminen kääntää katseen huonoihin asioihin elämässä.

Mutta minä ylistän tuota paskan puhumisen jaloa taitoa, jota rehellisyyteen vedoten suolletaan! Annan aplodeja käteni punaisiksi asti sille, joka vastaa kysymykseen korona-arjen sujumisesta "no onhan tää ihan perseestä". Kumarran syvään hänen edessään, joka valittaa (kuvan kanssa) instagramissa uudesta finnistään tai paskasti menneestä työpäivästä. Sillä mikä on vapauttavampaa, kun kertoa huolensa? Yleensä omien ongelmien sanoittaminen ääneen auttaa jo selvittämään omia tunnesolmuja asian suhteen. Mikä on lohdullisempaa, kuin kuulla, ettei se muidenkaan elämä ole aina ihan instagram-fillteröityä autuutta? Että kyllä tässä muillakin menee paskasti. Ja vielä - miten omassa elämässä tai maailmassa mikään koskaan muuttuu, jos vain vaietaan pahoista asioista?
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Olen melko varma, että sen tytön nimi oli Helen. Tai ehkä Heather. Ehkä ystävyytemme olisi edennyt syvemmälle, jos olisin osannut puhua paremmin säästä. Oh well, hyvin olen pärjäillyt muutenkin.
Tykkää ja jaa

Aina sitä samaa

söndag 31 maj, 2020 @ 09:45
0
Kun menen kampaajalle, niin "ihan vain vähän sieltä latvoista". Pizzapohja pitää tehdä aina tietyllä tavalla (Maku-lehden resepti ollut käytössä jo useamman vuoden) ja päälle tietysti valitsen aina samat täytteet, mikäli mahdollista (brie, lehtikaali, saksanpähkinä).
Kun jalallaan astuu kirkkoon, sitä olettaa saavansa jotain aivan tuttua. Kirkon piirissä on tosi kreisiä hulluttelua, jos joskus pappi onkin siirtänyt synnintunnustuksen saarnan jälkeen.
Jos tänä viikonloppuna ei kuule suvivirttä, niin perusturvallisuus järkkyy.

Kyllä, olen kaavoihini kangistunut. Ihminen on siitä jännä kädellinen, että se pyrkii aina ajattelemaan samalla tavalla kuin ennen. Eikä siinä ole mitään väärää, sillä tavalla sitä on selviydytty ja porskutetaan edelleen.

Ansa on siinä, että kun pitäisi muuttua, ihminen silti ajattelee samalla tavalla. Ongelma ei ole uusien ideoiden puute, vaan vanhoista eroon pääseminen.

Tällä viikolla oon miettinyt, miten saada lisää liikkumistilaa omaan ajatteluun. Luulen, että se on yksin turhan vaikeaa. Tarvitaan ihmisiä, jotka tönivät tasapainosta pois, tietenkin kuvainnollisesti, ei kai sitä nyt korona-aikaan fyysisesti sellaista, kun täytyy pitää turvaväli ja kaikkee. Sitten tarvitaan niitä ihmisiä, jotka ei lähde syyttämään tai moittimaan, vaan kärsivällisellä kuuntelulla saavat minut tajuamaan itse oman ajatteluni virheellisyyden. Joka tapauksessa: tarvitaan toista.

Niin ja kävin myös kampaajalla pitkästä pitkästä aikaa. Leikattiin vain vähän sieltä latvoista.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Valmiina! Paikoillanne! SEIS!

söndag 24 maj, 2020 @ 10:45
0
Kun hyppäsin alas Naantalin nunnaluostarin lähimmän rannan sovituskopin katolta, kaksivuotias kellahti kaulaani kiinni, sanoi huteralla ärrällään ja sinne päin suhisevalla ässällään "rrrakash".

Siinä meni ohi yksi elämän onnellisimmista hetkistä. Yritän vaalia sitä, piirtää pikkutarkan kuvan mielen verkkokalvoille. Haluan muistaa pulleat lapsensormet haromassa hiuksiani, hymykuopan oikeassa poskessa, pipon alta töröttävät punertavat haivenet. Hänellä oli päällään keltaiset kuorihousut, minulla musta kevytuntuvatakki. Todennäköisesti parin päivän päästä en kuitenkaan tule muistamaan tätä hetkeä. Hetki hukkuu arjen tulvaan.

Arki kahden lapsen kanssa on välillä aikamoista parkouraamista ja agilityrataa. Tai mitä mä tässä ketään huijaan, oon luonteeltani niin suorituskeskeinen ihminen, että ainahan elämä on ollut yhtä korkeammalle, voimakkaammin ja nopeammin pomppimista. Suorittajalle helpompaa on vaatia itseltään enemmän, nostaa rimaa ja puristaa lujempaa. Vaikeampaa on olla aloillaan, seisahtua yhteen hetkeen kuin vaari-vainaan kaappikello vanhempieni olohuoneen seinällä.

Korona on karsinut paljon "ylimääräistä". Tämä kevät on opettanut, että mikään ei ole tehottomampaa ajankäyttöä kuin se, että tekee tehokkaasti jotain sellaista, mitä ei pitäisi tehdä ollenkaan. Tämän yritän muistaa, kun rajoituksia puretaan ja siirrytään takaisin "normaaliin". Mutta todennäköisesti tämäkin oivallus unohtuu hetkessä, kun saa taas porhaltaa vapaasti.

Nyt kun vielä muistan, niin jokaisen vähänkään autuaan hetken kohdalla mietin:

Tämän hetken minä sain elää. Osasinpa tehdä sen hyvin.

Hanna Paavilainen

Naantali

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D