Naapurin lapsi on valloittanut lumivuoren. "KOHTA ON KESÄ!" hän huutaa parimetrisen kinoksen päältä. Tuota kutsutaan optimiksiksi, ajattelen samalla kun raaputan jäätä auton tuulilasista. Huikkaan naapurin penikalle hyvät juhannukset, hyppään autoon ja tuikkasen penkkilämmityksen päälle.

Puhuimme ystävien kesken ydinlaskeumasta, sillä mistäpä muustakaan kotiäidit voisivat iltapäiväkahvien lomassa lasten päiväunien aikana puhua. Tiede-lehdessä oli pitkän artikkelin verran vinkkejä siitä, miten suojautua säteilyltä. (Perussääntö: pysyttele sisätiloissa)

Valittamisella ja pahimman-mahdollisen-tilanteen-kuvittelemisella on aina ollut paikkansa. Valittaja tekee reippaasti reklamaation virheellisestä tuotteesta, huomaa epäkohdat vanhusten hoidon laadussa ja taistelee sen puolesta, ettei Helsingin kaupunki poista kotihoidontuesta Helsinki-lisää. Valittaja näkee virheet excel-taulukossa ja korjaa ne.

Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta ajattelusta. Joidenkin tutkimusten mukaan optimistit elävät pidempään ja paremmin kuin pessimistit. Tänään en kuitenkaan aio kehua tai kiittää tai ajatella positiivisesti. Tänään annan itselleni luvan nähdä ikkunan tahrat orastavassa auringonpaisteessa (itse auringonpaisteen sijaan). Se on ihan ok, jos kiroilee kinoksia (sen sijaan, että kiipeisi niiden päälle ilakoimaan). Ehkä siten saisin vihdosta viimein aikaiseksi pestä ikkunat ja kolata parkkipaikan. Suurista maailmanparannuksista puhumattakaan. Valivali.


Aamen ja terkkuja,
Hanna