Hanna Paavilainen

Muistoja

sunnuntai 27. tammikuuta, 2019 @ 14.27
0
Kyselimme ystäväni kanssa tiistaina toisiltamme, että
Mitä teit viikonloppuna?

Kumpikin meistä katsoi tyhjästi vasempaan yläviistoon. Sillä tavalla ihmiset usein tekevät, kun yrittävät muistella jotain. Elettiin siis TIISTAITA, eikä kummallakaan ollut hajuakaan siitä, mitä viikonloppuna tapahtui. Alkoholilla ei ole osuutta asiaan. Pikkulasten kanssa elämä on vain niin itseään toistavaa, että viipaloituneiden öiden kanssa yhteistyössä ne sumentavat muistin ja yhdistävät päivät - viikonloput ja arjet - yhdeksi mössöksi.

Evoluutio on muokannut ihmisen siten, että ikävät jutut muistaa helpommin kuin hyvät. Siksi on erikseen tietoisesti muisteltava iloisia asioita.

Näistä päivistä haluan muistaa mäntyparketilla konttaavan lapsen käsien läpsytyksen äänen. Haluan muistaa sen poikani ominaistuoksun: yhdistelmä mutaa ja omenahilloa. Aion muistaa sen, miltä näyttää päiväkodin portille vastaan juokseva poika keltaisessa haalarissaan, mustissa Kuomissaan ja Ruskovillan kypärämyssyssään.

Todennäköisesti kuitenkin muistan sen, kuinka työnsin hiki pipassa kahta lasta rattaissa päiväkodin ylämäkeä samalla ohjaten jalalla koiraa, ettei se ystävystyisi liikaa vastaantulijoiden kanssa. Tulen muistamaan pohjaan palaneen kaurapuuron maun, sillä JOKA AAMU unohdin kriittisellä hetkellä pyöräyttää puukauhaa, kun oli jonkun pepunpesu kesken. Tulen muistamaan äänen, jonka Puppe-kirjan luukku tai kirjastosta lainaamani kirjan tai uusimman fit-lehden sivu repeytyy.

Evoluutio on muokannut ihmisen siten, että ikävät jutut muistaa helpommin kuin hyvät. Siksi on tärkeää, että kirjaa ylös ja muistelee tietoisesti iloisia asioita. Pahinta olisi, jos ei muistaisi mitään.

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Kadotetut vuodet?

sunnuntai 20. tammikuuta, 2019 @ 13.41
0
"Kerro lisää Kallesta!" pyysin ja siirsin painoani tuolin reunalle höristäen samalla korviani.
"Niin, no, se on baari Helsingissä. Olethan sä siellä itsekin monta kertaa ollut. Ei mitään uutta." ystäväni vastasi ymmällään kysymyksestä.
"Niinniin, mutta mitä ihmisillä on nykyään siellä päällä?!? Ovatko siniset enkelit tulleet takaisin muotiin? Vieläkö ihmiset siellä liikuttelevat jalkojaan rytmisen äänimassan tahdissa ja heiluttelevat käsiään sivuilta sivuille?"

Olen ollut vuoden vauvakuplassa. En ole käynyt niin pitkään aikaan anniskeluravintolassa, että olen unohtanut, miltä siellä näyttää ja miten siellä käyttäydytään.

Tuttavani, jonka lapset on jo isoja, kutsui näitä vauva-taapero-vuosia kadotetuiksi vuosiksi. Silloin ei käydä missään eikä tehdä mitään, koska viipaleisten yöunien jälkeen ei jaksa. Vaikka jaksaisikin, niin ajatus lasten pukemisesta ja pakkaamisesta lähtöön uuvuttaa jo siinä mittakaavassa, että kannattaa vain jäädä kotiin. Kadotettuina vuosina keskitytään selviytymiseen yösyöttöjen, päiväkodin ja neuvolan voimavaralomakkeiden pyörteessä.

Kadotettuina vuosina unohdetaan normaalien ihmisten käyttäytymiskoodit. Ei muisteta laittaa vessan ovea kiinni. Unohdetaan, että college-housut eivät ole hyväksyttävä asu joka paikkaan. Ripsiväri on paakuilla harjoituksen puutteen vuoksi.

Ja silti.

Kadotetut vuodet ovat ne vuodet, joita eläkkeellä muistellaan. Ne vuodet, kun lapset olivat pieniä ja tarvitsevia. Ne vuodet, kun äidin vitsit, kukkuut ja päristelyt jaksoivat naurattaa. Elämä oli täyttä.

Vauva


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Mietipä omalle kohalle

sunnuntai 13. tammikuuta, 2019 @ 10.56
0
Lapsille on eri säännöt kuin aikuisille.

Lapsilla on karkkipäivä kerran viikossa. Vaikka suklaakeksit huutelevat keittiön nurkan kaapista jo maanantaina, pitää odottaa kärsivällisesti lauantaihin asti. Aikuinen voi onneksi harhauttaa leikki-ikäistä pikkukakkosella ja työntää pää kulmakaappiin ja rouskutella menemään peppu oven takaa pilkistäen. Itsehän en tietenkään tällaista harrasta. Enkä myöskään sitä, että lukittaudun kylpyhuoneeseen jäätelökulhon kanssa ja harjaan hampaat heti syömisen jälkeen, ettei jälkikasvun tarkka nenä vainua suklaakastiketta hengityksestä.

Aamulla syödään puuroa. Joka aamu. Mietipä omalle kohdalle: joka aamu joku toinen määräisi, miten paljon aamulla nälättää ja mitä ruokaa syödään. Lautanen on syötävä tyhjäksi, koska jossain Afrikassa lapset näkevät nälkää. Se, miten tyhjä puurolautaseni edistää Afrikan lasten vatsan kylläisyyttä, on jäänyt hieman mysteeriksi, mutta silti selitys on klassikko. Samaa syytä käytetään myös lounaan salaateista ja päivällisen pinaateista - niidenkään aterioiden sisältöön ei ole muuten lapsi saanut äänestää.

Lapsilla ei ole koskaan kiire (paitsi ehkä silloin, kun on pissahätä). Mietipä, että joku toinen määrittelisi koko ajan aikataulusi. Kävele reippaasti! Syöpä nyt jo lautanen tyhjäksi! Nyt nopeasti haalari päälle ja kengät jalkaan! Nyt ei ole enää leikkiaika, nyt syömään sieltä äkkiä. Tänään sain itseni kiinni hoputtamasta poikaani kakkaamaan nopeammin. Niin, mietipä omalle kohalle.

Väsytti tai ei, niin joka päivä on samaan aikaan nukkumaanmenoaika ja päikkäriaika. Täytyy nukkua yksin omassa sängyssä, vaikka kyllähän aikuisetkin nukkuvat samassa sängyssä vierekkäin. Mietipä omalle kohalle, että pitää pötköttää sängyssä, vaikka yhtään ei nukuta.

Aikuiset ovat keksineet hienoja pelejä ja tv-sarjoja. Mutta lapset eivät saa katsoa niitä tai pelata niitä loputtomiin. Aikuiset tietenkin saavat pitää älypuhelinta kätensä jatkeena niin paljon kuin haluavat.

Mietipä omalle kohalle, että pitäisi syödä säännöllisesti terveellistä ruokaa 5 kertaa päivässä. Herkkuja vain kerran viikossa. Pitäisi levätä tarpeeksi vuorokaudessa. Mietipä, jos ei ikinä itse kokisi kiirettä. Mietipä, jos ei älypuhelinta pitäisikään koko aikaa kädessä. Niin, olisihan se sellainen elämä aikuisella aikamoista.

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Äitiys ei tule yksin

sunnuntai 06. tammikuuta, 2019 @ 21.32
0
Se oli se syksy, kun Kaisa kärsi kolmatta virtsaputkentulehdusta putkeen. Teologisen tiedekunnan kirjaston lukusalissa Aleksanterinkadulla oli hiljaista ja Kaisa kiemurteli tuolillaan. Kärsivällisyys petti ja Kaisa parahti niin, että lukusalista käytävälle asti kaikui: ”Ai v***u tän pillun kanssa on vaikee elää!”.

Jostain pölyttyneiden kirkkoisien elämänkertojen takaa kuului möreä, sympatiseeraava, ääni: ”No älä muuta sano”.

Tästä on tullut lentävä lauseemme. Aina, kun tulee puhetta sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, gynegologisista ongelmista, naisen ja miehen eroista, hormoneista, parisuhdeongelmista tai oikeastaan mistä tahansa, voi todeta lopuksi: "V***u tän pillun kanssa on vaikea elää".

Tämä lause on ollut erityisen kovassa käytössä äidiksi tulon jälkeen. Kaksi raskautta ja kaksi sektiota ovat jättäneet jälkensä kehooni. Jokaisen arven ja rypyn vielä kannan ylpeydellä. Ne ovat merkkinä oman elämäni ja kahden pienen pojan elämän jäljistä, mutta kipujen ja kiristyksien kanssa elo ei ole hyväksyttävää. Raskauden aikana keho käy läpi valtavan mullistuksen: lihakset ja elimet liikkuvat pois paikaltaan. Raskaudesta palautuminen ei käy ihan itsellään. Täytyy tehdä töitä sen eteen.

Entinen työkaverini luki itsensä äitiysfysioterapeutiksi ja Jannalla on tomera asenne työssään: hoidetaan sinut kuntoon! Jotenkin julkisen terveydenhuollon puolella on saanut sellaisen kuvan, että erilaiset kolotukset vain kuuluvat äitien elämään, mutta Janna ei sitä hyväksy, mikä on huojentavaa kuulla. On paikka, jossa minut otetaan vakavissaan!

Ennen Jannan vastaanotolle menoa luulin lantionpohjan lihasteni olevan ihan hyvässä kunnossa. No eipä se ihan niin ollut. Olin lintsannut niiden treenaamisesta ja siirtynyt suoraan vaan leuanvetoihin. Jannalta sain onneksi hyvät ohjeet myös lantionpohjan lihasten kotihoitoon. Minulle tuli myös aivan uutena tietona, että SEKTIOHAAVA TARVITSEE KÄSITTELYÄ. Jos ei sektiohaavaa tai epparihaavaa käsittele, se saattaa aiheuttaa kinnikkeitä ja kipuja kroppaan, Janna valisti. Miksei synnytyslaitoksella kerrota tästä mitään?!? Sen jälkeen, kun saa vauvan saateltua ulos maailmaan, tuntuu julkinen terveydenhuolto olevan kiinnostunut lähinnä vauvan hyvinvoinnista - mikä tietenkin on hieno asia - mutta eikö äidin hyvinvointi olisi myös yhtä tärkeää?

Lentävä lauseemme teologisen kirjastosta elää edelleen. Mutta ei sen niin pitäisi mennä. Kannattaa hoitaa itsensä kuntoon, niin elämä (jopa pimperonkin kanssa) on aika paljon helpompaa.

äitiysfysioterapia

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Kerron mielelläni lisää kokemuksia äitiysfysioterapiasta. Laita viestiä kommenttikenttään tai sähköpostiin. Tai varaa suoraan aika itse mestarille, Jannalle.
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D