Hanna Paavilainen

Vuoden parhaat

sunnuntai 30. joulukuuta, 2018 @ 11.01
0
Tämä kierros lähitähden ympäri on ollut ehkä elämäni parhaimpia. En ole ehkä koskaan aktiivisesti ajatellut aiemmin eläväni elämäni parasta aikaa. Olen joka viikko yrittänyt keskittyä tiedostamaan, että

"tätäkin päivää ajattelen kaihoisasti eläkkeellä. Aikaa, jolloin pieni vetää lahkeestani ja ojentaa kädet ylös. Se tarkoittaa, että hän haluaa syliin. Aikaa, jolloin isompi ottaa vauhtia ja hyppää sohvalle ja näyttää, miten tehdään kuperkeikka taaksepäin."

Olen joka viikko yrittänyt olla ajattelematta, että:

"Nämä ovat nyt niitä ruuhkavuosia, jotka pitää rämpiä läpi ja vaan kestää hampaat irvessä. Voi kun olisi jo se vaihe elämässä, että saisi nukkua yönsä, molemmat kädet vapaaksi ja lasta ei tarvitsisi komentaa pois hyppimästä kurahousuissa sohvalta."

Tänä vuonna elämäni on ollut hyvin pientä. Olen opetellut hidasta elämää. Koska lapseni vihaa autossa olemista, olen kulkenut joka paikkaan julkisilla. Aiemmat 15 minuutin matkat ovat vaihtuneet puolentoista tunnin sompailuiksi busseilla, ratikoilla ja junilla, mutta eipä minulla ole toisaalta kiire minnekään. Bussimatkan olen lukenut journalistisia julkaisuja (jos vauva on torkkunut) tai olen koko bussiväen iloksi laulanut hämä-hämä-häkkiä tai leipuri hiivaa. Olemme yhdessä vauvan kanssa katselleet aukeavia ja sulkeutuvia ovia ja niistä kulkevia ihmisiä.

Ei se perillepääsy, tai edes nopeasti perillepääsy, vaan se matka!

Kiitos jälleen Lehtikuninkaan väelle, kun olen tämänkin vuoden saanut kertoa tarinoitani. Kiitos sinulle, kun olet niitä lukenut.

joulu Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Hyvää joulua!

sunnuntai 23. joulukuuta, 2018 @ 15.27
0
Joulunaikaan kuuluu perinteet. Samanlailla toistuvat jutut luovat turvallisuudentunnetta maailmassa ja elämässä, joka koko ajan muuttuu.

Aina joulun aatonaatto haemme isän kanssa joulukalat Tampereen kauppahallista. Ensin haetaan jonotuslappu ja huomataan, että omaan numeroon on 300 numeroa matkaa (siis oikeasti!). Otamme kaksi jonotuslippua - toinen isälle ja toinen minulle. Kalatiskin edessä käy kuhina, kun porukka trokailee jonotuslippujaan. Voi miten suloista kansaa nämä tamperelaiset! Kukaan ei kohkaa jonon ohi vaan jos haluaa vähän etuilla jonossa, niin on etsittävä kaveri, jolla on pienempi numero lipussa tai kaveri, joka on päättänyt luovuttaa jonotuspaikkansa.

Meillä on isän kanssa aikaa jonottaa. Jonotuslipun hakemisen jälkeen käymme hakemassa joulujuustot toiselta tiskiltä. Sitten käymme tarkistamassa jonotusnumerotilaneen. 270 numeroa edessä. Käymme ostamassa toisillemme joululahjakirjat. Sitten käymme tarkistamassa jonotusnumerotilanteen. 200 numeroa edessä. Käymme lounaalla. 100 numeroa edessä. Käymme glögillä. 70 numeroa edessä. Jäämme kalatiskin eteen hengailemaan. Isällä on yleensä tuttujakin siinä. Koska emme tarvitse kuin yhden jonotuslipun, annamme ylimääräisen jonotuslipun eteenpäin jollekulle kiireisen näköiselle.

Elämässä kaikki on niin kovin epävarmaa. On hyvä, että on joitain asioita, johon voi luottaa. Niin kuin vaikka siihen, että aina aatonaattona on Tampereen kauppahallin kalatiski tukossa ja että tamperelaiset osaavat kiltisti jonottaa.

"Elämä on arvaamatonta.
Koska tahansa voi tapahtua
jotain hyvää."

- Eeva Kilpi -

Jo joulu sarastaa. Ruokapöytään katetaan kauppahallista haetut kalat ja mädit. Parhaat reseptit otettu käyttöön äidin tahriintuneesta punaisesta reseptikirjasta sekä uusia joulureseptejä Glorian ruoka ja viini -lehdestä. Katetaan kankaiset lautasliinat. Lapset heittävät puolivahingossa kinkut koiralle pöydän alle ja täyttävät vatsansa pipareilla. Jeesus syntyy ja mitä tahansa hyvää voi tapahtua tänäänkin.

joulu Hanna Paavilainen
joulu Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

RADIO VS TELEVISIO

sunnuntai 16. joulukuuta, 2018 @ 09.00
0
Radion tekeminen on siitä hauskaa, kun voi vaikka kaivaa nenää samalla tai möllötellä studiossa reikäisissä verkkareissa, eikä kuuntelija siitä kärsi. Radiossa on myös mahdollista käsitellä monia vakavampia aiheita kuin telkkarissa. Jotkut teemat - kuten vaikkapa perheväkivalta - ovat aiheita, mistä pitää puhua, mutta kukaan ei halua siitä nähdä kuvituskuvaa. Radio on luo vahvempia mielikuvia kuin telkkari, koska kuvat syntyvät suoraan ihmisten mieliin ja sitä kautta silmiin eikä toisin päin.

Pääsin viime kuussa pitkästä aikaa tekemään telkkaria, kun Riemulaulujen juontaja sairastui ja minut kutsuttiin tuuraamaan. Ai että kun siinä on hauskaa se tekemisen meininki. Siinä, missä radiossa ollaan aika paljon yksin studiossa luurit korvilla, telkkarin puolella on kuvaajat, äänimiehet, valoteknikot, maskeeraajat, tuottajat, koordinaattorit, ohjaajat ja studio-ohjaajat häärimässä.

Television tekeminen on siitäkin mukavaa hommaa, että mokat saa anteeksi. Aina voi ottaa uuden oton, jos sanat menee sekaisin tai tukka on huonosti. Katsoja ei ikinä arvaa, kuinka monta kertaa kameroiden edessä juonto on mokattu tai laulu laulettu nuotin vierestä, he näkevät vain illuusion onnistumisesta.

Riemulauluissa tänään odotetaan joulua ja puhutaan erilaisista odotuksista. Aikuisellehan tämä joulunodotuksen aika on kaikkea muuta kuin seesteistä pysähtymistä ja rauhallista tunnelmointia. Päinvastoin kahlataan sohjossa luonnonlakeja uhmaten hiki pipossa, että saisi kaiken valmiiksi töissä/kotona/elämässä joulua varten. Toivottavasti voit ottaa hetken aikaa itsellesi tästä tohinasta ja istahtaa kuuntelemaan Riemulaulujen hienoja musiikkeja. Ohjelma löytyy Areenasta täältä.

Ja jos ihan oikeasti ehtisit pysähtyä, käy hautuumaalla. Haastattelin Hietaniemen hautausmaalla kappelisuntiota. Hän esitteli Hietaniemen kuuluisimpia hautoja ja kertoo, miksi olisi joskus hyvä käydä hautausmaalla kävelemässä. Hartaus löytyy Areenasta eli täältä.

Riemulaulut
Riemulaulut

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Tänäänkään en onnistunut

sunnuntai 09. joulukuuta, 2018 @ 21.46
0
Joskus vaaditaan 1000 epäonnistumista, ennen kuin onnistuu ensimmäisen kerran...

Täydellinen leuanveto tai puolivoltti, upeasti koristeltu piparkakkutalo, oivaltavan start-up-yrityksen hehkutusartikkeli, lapsen onnistunut piirros/tuotos, nimitys uuteen hienoon virkaan. Tällaisia kuvia ja "uutisia" ilmiintyy (eikö olekin ihanan Harry Pottermainen sana?) sosiaalisen median ja ihan perinteisen lehtimedian kautta verkkokalvoilleni monta kertaa päivässä. Ja tottakai saakin ilmiintyä, sillä onnistumisista pitää iloita yhdessä ja hyvät uutiset pitää jakaa.

Mutta mietinpähän tässä vain, että kuinka monta epäonnistumista tarvitaan, että saadaan se yksi onnistuminen? Ei somessa näytetä niitä kertoja, kun leuanvetotanko on vain ihan liian korkealla, eikä ruho nouse. Ei siellä näy karrelle palaneet piparkakut, suurista unelmista luopunut konkurssin kokenut yrittäjä, ne kaikki hylkäämiset ja jäit-toiselle-sijalle-työhaastattelussa-kerrat eikä pieleen piirretyt puput.

Otin syksyn alussa omaksi haasteekseni, että jouluun mennessä osaan kippileukoja. Ne ovat sellaisia heilautuksella tehtäviä leuanvetoja, joita crossfittaajien some-tileillä näkee. Aloitin nimittäin syksyllä crossfitin, kun löysin sellaisen salin, jonne voi mennä lasten kanssa. Siellä on kiva porukka, jonka kanssa tsempataan toisiamme ja välillä vähän sylitellään toistemme vauvoja, että jokainen saisi tehtyä treenin loppuun asti. Vauvat, taaperot ja isommatkin lapset viihtyvät, kun voi välillä matkia äitien liikkeitä ja välillä katsella, että mitä ne mammat touhuaa. Lelujakin löytyy. Ihan mielettömän hieno konsepti!

Oma visioni tietty oli, kuinka saisin myös omalle sometilille (@hannapaavi) hienon kippileukavideon pönkittämään identiteettiäni mukamas urheilijana. Olen satoja kertoja harjoitellut kippiä ja joka kerta kipannut (kuvainnollisesti ja vähän kirjaimellisestikin) pepulleni. Ei taivu vieläkään kipit...

On hienoa, että tuodaan esille onnistumisia. Mutta voitaisiinko tuoda myös esille sitä työtä, mitä onnistumisten takana on? Kaikki ne kerrat, kun on kokeillut, mokannut ja kokeillut uudelleen? Vaatii nimittäin aika paljon rohkeutta, pettymyksen sietokykyä, itsensä kokoamista ja sisua, että jaksaa yrittää uudelleen mokan jälkeen. Ja eikö se ole aika paljon hienompi juttu (se sisu), kuin mitä lopputulos ikinä voisi olla?
crossfit
crossfit

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Täti AK ja hyvät sanat

sunnuntai 02. joulukuuta, 2018 @ 15.14
0
On mulla hauska täti. Kutsuttakoon häntä vaikka täti AK:ksi.

Täti huutaa takapenkkiläisille (joita on hänellä monta), että taas ollaan myöhässä, ei ole aikaa pysähtyä vaihtamaan vaatteita. Vaihtakaa juhlavaatteet takapenkillä! Täti-AK painaa moottoritietä niin lujaa, että siinä vauhdissa gepardikin näyttäisi vanhainkodin vuodepaikkaa jonottovalta vanhukselta ja lapset taivuttelevat juhlamekot päällensä sirkustaiteilijan notkeudella.

Täti-AK pysähtyy paria korttelia ennen kirkkoa, ampaisee ulos autosta ja supermiestä nopeammin vaihtaa juhlakoltun päälleen tienvieressä. Ja näin heiluu kassi ja kassi heiluu näin. Matka jatkuu nappulat vinkuen kohti kirkon parkkipaikkaa ja sieltä kipinkapin-hopihop-juosten kirkkoon, jossa kellot ovat jo soineet niin, ettei kuminaa enää kuulu.

Ihmiset istuvat paikoillaan. Sali on täynnä. Rippilapset valkoisissaan alttarilla edessä. Siellä on täti-AK:n kummilapsikin, jota hänen pitäisi olla nyt siunaamassa, kuten 15 vuotta sittenkin tuo tyttö oli valkoisissan ja täti-AK siunaamassa. Täti-AK joukkoineen ryskää saliin ja on näky komea. He joutuvat nostattamaan monta peppua, että pääsevät tyhjään kohtaan penkkirivien keskelle. Mikäköhän siinäkin on, että ihmiset aina istuvat penkkirivin päätyyn? Niin että joka kerta pitää nousta ylös antamaan tilaa ja tuoksuttelemaan ohiyrittävän kanssakristityn parfyymeita? Onko siinä joku juttu, että ihmiset pelkäävät jonkunlaista yllätyshyökkäystä, ufojen invaasiota tai erityisen ärsyttävää saarnaa, että on helpompi sitten paeta ja evakuoitua penkin päädystä?

Täti-AK löytää istumapaikan. Pulssi tuntuu vielä korvissa ja hiuksenhieno hikipuro on tiheentymässä ohimolle. Täti-AK näkee tutut kasvot pari penkkiriviä taaempana. "Hei! Ihanat hiukset sulla! Ja voi miten kaunis huivi!" täti-AK huikkaa iloisesti.

****

On mulla hauska täti, tuo täti-AK. Hän on sellainen, että siinä tilanteessa, missä muut kiroilisivat kuin merimies ja käpertyisivät omaan myöhästymiseensä/epäonnistumiseensa, täti-AK huomaa puolitutun kauniin huivin.
ristiäiset
ristiäiset

Aamen ja terkkuja,
Hanna.
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D