Olipa kerran orava, joka oli maailman onnellisin orava. Kun se löysi tammenterhon, se oli siitä kovin onnellinen, eikä se kaivannut mitään muuta elämäänsä. Se oli onnellinen, kun sai keinua kuusen latvassa oksien alla ja ai kun sillä oli elämä herttaisaa.

Koska se oli niin onnellinen siitä, mitä sillä oli, sillä ei ollut tarvetta lähteä etsimään lisää tammenterhoja. Se oli niin onnellinen kesäpesäänsä, ettei sillä ollut tarvetta sisustaa pesäänsä naavalattiamatoilla. Se oli niin onnellinen itsekseen, ettei se kokenut tarvetta etsiä puoliso-oravaa.

Siinä taisi käydä niin, että maailman onnellisin orava oli sen yhden kesän orava. Sen geeniperimä ei päässyt jatkumaan, eikä sitä muistella oravayhteisössä kovin viisaana oravana. Sen lajitoverit koko kesän etsivät onneaan yhä seuraavan ja seuraavan tammenterhon takaa. Niillä oli talveksi ruokaa, suojaa ja perhe pikkuruikkusten oravanpesän ikkunoiden takana.

Kysyn aika usein eri ihmisiltä, että mikä on elämän tarkoitus. Melkein yhtä usein kuulen vastauksen "onnellisuus". Eivätkö he tajua, millainen oravanpyörä onnellisuus on? Meihin - kuten oraviin - on ohjelmoitu sisäsyntyisesti selviytymisen vietti, joka ohjaa meitä olemaan vähän onnettomia. Evoluution näkökulmasta onnellisuus on uhka hengissä säilymiselle. Onnellisuus on aina jonkun pienen tavoitteen päässä: vielä yhden tammenterhon, palkankorotuksen, etelänmatkan tai vauvan unikoulun päässä. Luontomme ei anna meidän jäädä onnelliseksi. Kun yhden onnellisuuden rippeen tavoittaa, onni siirtyy seuraavaan etappiin jälleen pienen matkan päähän.

Olisi hyvä puhua onnellisuuden sijaan hyväksymisestä. Hyväksyn, että elämäni on nyt tällaista. Hyväksyn, että ensi talvea varten on etsittävä pari tammenterhoa jemmaan. Ei se tee minusta onnetonta, jos poljen tätä oravanpyörää innoissani. Se vasta on onnetonta, jos luulen elämän tarkoituksen olevan siinä onnellisuudessa, joka siintää jossain tuolla aina ulottumattomissa.

Aamen ja terkkuja,
Hanna