Olen palannut nyrkkeilykehiin. En (vielä) kisakehiin, mutta sinne kehään kuitenkin. Hanskat kädessä, tossut jalassa, vaseliinia poskilla ja kypärä tiukasti lettien päällä. Sparraan niitä tyttöjä, jotka oikeasti ovat menossa sinne kisakehiin. Ehkä minäkin vielä joskus uskallan taas.

On tosi hidas olo. Yhtä ketterä kuin puuhevonen. Happi ei meinaa millään riittää. Silmät räpsyy. Raajat eivät tottele niin nopeasti, kuin haluaisin. Hidas, hidas, hidas.

Miten onkin niin vaikeaa alkaa tehdä jotain, jossa on joskus ollut hyvä? On haikeaa luovuttaa siitä mielikuvasta, mikä itsestään on. Paljon helpompi olisi lähteä tästä vähän zumbailemaan tai vaikka tseppaamaan - nolaisin itseni siinäkin, mutta ainakaan ei olisi mitään odotuksia sen suhteen, että pitäisi olla hyvä. Se olisi ihan ok olla maailman huonoin zumbaaja. Mutta nyrkkeily on toinen juttu. Ei ole ok, että olen siinä huono.

En vaan pääse hanskoistani eroon. Olen yrittänyt zumbaa ja joogaa ja kaikenmoista jumppaa, mutta aina palaan kehään. Kai joku rakkaus sinne vetää. Mietin nyt tässä, että kai se on parempi olla huono siinä jutussa, mitä rakastaa, kuin olla huono sellaisessa jutussa, mitä ei rakasta.

Aamen ja terkkuja,
Hanna