Keskellä yötä jossain Rooman perukoilla Trasteveren ja Jumalan seljän takana kinastelemme ystäväni Kirsin kanssa siitä, otammeko taxin hotellille vai odotammeko yöbussia, jonka saapumisesta ei ole varmuutta. Ekologinen ystäväni ei suostu nostamaan kättään taksille, itse 5-vuotiaan kärsivällisyydellä varustettuna en jaksaisi arpoa julkisen liikenteen kanssa. Päädymme odottamaan ja loppuviimein kävelemään korkokengissämme puolet matkasta. Kävelyn aikana kanootistani kaikki inkkarit pois hypänneenä ja laaksostani muumit karanneena motkotan rakentavasti ja aikuismaisen kypsästi: ”mitä minä sanoin!”. Noin vuosi myöhemmin, eli viime viikonloppuna, olemme jälleen Kirsin kanssa matkalla, tällä kertaa Berliinissä toisen ystäväni Elisen luona, Kun päätämme jakaantua kumpikin omiin päivämenoihinsa, kuljen ihan pokkana taksilla ja valehtelen illalla sujuvasti, että U-bahn on ihan hirveen näppärä!

Matkustaminen paljastaa meistä ihmisistä piirteitä, joita ei ehkä arjessa näe niin selvästi: millainen on, kun vaihtaa vapaalle tai miten kokeilunhaluinen, ennakkoluuloinen tai stressaava on.

Itsehän olen tavattoman rasittavaa matkaseuraa. Mondo-opas on Raamattuni reissulla, olen opetellut kaupungin historian ja metrokartat ulkoa, tehnyt pöytävaraukset ja selvittänyt museot, kuntosalit ja nähtävyydet. Jos matkan jälkeen ei tarvitse lomalta-paluu-lomaa, on jotain tehty väärin. Valitsen siis matkaseurani sen mukaan, kuka pysyy tahdissa.

Kirsin kanssa meillä on matkoilla selkeä roolijako: minä varaan matkat ja hotellit, Kirsi hyväksyy/hylkää ehdotuksen. Minä selvitän, mitkä ovat parhaat nähtävyydet, Kirsi on kartturi ja hoitaa meidät paikalle. Minä jahkaan vaatekaupassa kahden (melkein samanlaisen!) kukkamekon välillä, Kirsi päättää, kumman otan. Minä pidän luentoa Berliinin muurista (tai muusta olennaisesta nähtävyydestä), Kirsi kuuntelee ja näyttää kiinnostuneelta. Minä tilaan ylisuuren porkkanakakun ja Kirsi auttaa sen tuhoamisessa.

Olen matkustanut paljon sekä yksin että yhdessä, ja olen vakuuttunut siitä, että ystävän kanssa matkasta saa enemmän. Ystävä ottaa tasan tarkkaan niin monta kuvaa turistikohteen edessä, että varmasti saadaan se albumiin sopiva posetus ja jenkkihymy. Ystävä ymmärtää, että joskus voi mennä myös omia reittejä. Ystävä kantaa mukanaan proteiinipatukkaa ja pähkinäpussia, jonka iskee käteen, jos kiukkunälkä yllättää kesken shoppailun. Ennen kaikkea ystävän kanssa voi jakaa ja kokea matkan monta kertaa uudestaan Suomessa muistojen kautta.

Ystävä myös ymmärtää puolesta sanasta, mitä toisella on mielessä. Sitaatti keskustelustamme Berliinin loman loppupuolella:
”Hanna: Mun täytyy myöntää, että mää oon valehdellut sulle... Voi ei, ihan tyhmä juttu, anteeksi!!”
Kirsi: Ai mitä? Mistä? Noh?
Hanna: No... Eilen valehtelin sulle... tota... mmm...
Kirsi: Eikä?!? Siis sä menit eilen taksilla vai?!?
Hanna: Niin meninkin! Mistä sä voit arvata ton??? Anteeksi!!!”

Millainen matkustaja sinä olet?
Millainen ystävä sinä olet?




Saarn. 4:9-12

Kaksin on parempi kuin yksin,
sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan.
Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan,
mutta voi yksinäistä, joka kaatuu --
häntä auttamassa ei ole ketään.
Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla
lämmin,
mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin?
Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Olen siis tällä hetkellä varsinainen Sademies, mitä tulee Berliinin faktoihin, joten laittakaahan viestiä, jos haluatte matkavinkkejä :)
Suosittelen erityisesti Mittessä eksymistä ja Mauerpark-kirpputoria. Berliner Domin rappuset voittaa kuntosalin stepperin 6-0.